Ostin kirjan sattumalta jostain kirja-alesta verrattoman paljon aikaisemmin, ennen kuin se tuli markkinoille uudestaan Julianne Mooren kuvalla varustettuna. Kirja ilmestyi alkujaan ensin omakustanteena, mutta ilmeisesti joku muukin kuin minä oli sitä mieltä, että tämä tarina on saatava julki suurelle yleisölle.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva, joka pyörii tälläkin hetkellä elokuvateatterissa. Pääosassa on Julianne Moore, joka on saanut pääosan suorituksestaan niin Oscarin ja Golden Globen kuin palkittu British Academy Awardilla ja Screen Actors Guild Awardilla. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta kirjan jälkeen se on todellakin nähtävä.

Mutta itse kirjasta… Kirjan päähenkilö (päässäni kovasti Julianne Mooren näköinen nainen) on Harwardin professori Alice Howland, joka huomaa unohtelevansa asioita, mutta pistää sen vaihdevuosien ja rasituksen piikkiin. Jossain vaiheessa kuitenkin tulee hetki, jolloin itseään ei voi enää huijata, vaikka muita voikin. Alice saa diagnoosikseen varhaisen alzheimerintaudin. Normaalisti sairaus alkaa aikaisintaan 65-vuotiaana. Yleensä se ei vielä iske keski-ikäisille, mutta joissain tapauksissa niin käy ja sairaus on saattanut alkaa todellisuudessa jo vuosia aikaisemmin. Geeneissä on virhe ja virhe periytyy 50%:n todennäköisyydellä.

Kirjailija Lisa Genova on itse valmistunut Harwardista neurotieteen tohtoriksi ja tutkinut masennuksen, parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden ja aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen molekyylisiä syitä. Ei hänelle siis varmasti alzheimerintautikaan vieras ole.

Kirja on kiinnostanut minua heti ostosta asti, mutta koska alzheimerintauti liippaa pelottavan läheltä, en ole vielä aiemmin rohkaistunut sitä lukemaan. Koskapa haluan nähdä elokuvan, halusin lukea kirjan ensin. Se kannatti. Ahmin sen alle viikossa, lukien kerralla pitkiä pätkiä, malttamatta lopettaa.

Kirja on kirjoitettu niin, että se kertoo Alicesta eli ei minä-muodossa, mutta hänen ajatuksiinsa pääsee silti käsittämttömän hyvin sisälle. Tarina etenee kuukausittain, välillä siinä kerrotaan vain pieniä väläyksiä. Toiset päivät ovat kirkkaita, toiset täysin sumeita. On pelottavan helppoa tavoittaa niiden utuisten päivien tunnelma. Kun jokin tavara on hukassa, muttei yhtään tiedä, mikä se tavara on. Kun yhtäkkiä vessa ei olekaan siinä, missä sen luulee olevan. Kun hiljalleen unohtaa. Kaiken.

Alice oli ollut arvostettu professori, luennoinut ja matkustellut paljon, ollut varmasti melkolailla keskivertoa lykkäämpi ihminen, joten ehkä hänen oli vielä kammottavampaa huomata, kuinka hän joutui pikkuhiljaa luopumaan siitä kaikesta. Hän kuitenkin keksi luovia ratkaisuja muistinsa tueksi. Kommunikaattorista tuli hänelle tärkeä muistuttaja. Ollessaan vielä kutakuinkin täydessä ymmärryksessä, hän päätti, ettei halua kokea sitä päivää, kun ei enää pysty puhumaan, lukemaan, kirjoittamaan, ymmärtämään. Hän laati suunnitelman tulevaisuuden itselleen.

Hän otti kommunikaattorinsa vaaleansinisestä Anna Williamin laukusta, jonka hän oli saanut syntympäivälahjaksi Lydialta. – – – Hän kirjoitti:

Alice, vastaa seuraaviin kysymyksiin:
1. Mikä kuukausi nyt on?
2. Missä sinä asut?
3. Missä työpaikkasi on?
4. Mikä on Annan syntymäpäivä?
5. Miten monta lasta sinulla on?
Jos sinun on vaikea vastata johonkin näistä, avaa tietokoneesi kansio nimeltä ”Perhonen” ja noudata sieltä löytyviä ohjeita heti.

Hän sääti itselleen tärinähälytyksen ja merkitsi sen kalenteriinsa, joka aamu kello 8 toistuvaksi muistutukseksi ilman takarajaa. Hän käsitti että tässä suunnitelmassa oli paljon mahdollisia ongelmia, ettei se suinkaan ollut idioottivarma. Hän vain toivoi avaavansa ”Perhosen” ennen kuin hänestä tulisi idiootti.

Tarina on todenmukainen, vaikkei varmastikaan perustu kehenkään yhteen tiettyyn henkilöön. Se on uskottava ja liikuttava. Toisia tarinoita lukiessa kyyneleet pystyy tyrehdyttämään, mutta nyt pääsi tarina yllättämään kesken lounaan. Ravintolassa. Että pitikin lukea syödessä.

Alzheimer on kammottava tauti. Sitä ei pysty käsittämään, ellei ole nähnyt sitä jotenkin läheltä. Ja vaikka olisikin nähnyt, Alicen tarina lisää kovasti ymmärrystä, vaikkei siinä toisaalta ihan raadollisimpiin piirteisiin puututakaan. Eikä ole tarviskaan. Alzheimerintauti, dementia, mikä vain muistisairaus ei ole naurun asia. Se on vakava sairaus, josta ei voi parantua. Se on hirvittävän raskasta sairastuneelle, mutta vielä paljon raskaampaa ja pelottavampaa läheisille, jotka näkevät tutun ihmisen hiljaa katoavan. Siksi en koskaan, missään tilanteessa, naureskele pikkuisen unohduksen jälkeen usein kuultavalle lauseelle:”No tää taitaa nyt olla sitä dementiaa, heh heh.” Mitä jos onkin?

Luoja, kohtalo, mihin kukakin uskoo, meidät alzheimerilta säästäköön.

Kirjailija: Lisa Genova
Kirja: Edelleen Alice
Alkuperäinen teos: Still Alice
Kustantaja: WSOY
ISBN:  978-951-0-37846-5
Sivuja:  329
Kestäisikö toisen lukemisen:  Ehdottomasti kestäisi, mutta kestäisinkö minä?
Montako tähteä:  *****