Kevyt kevätkirja Tikli tuli selätettyä jälkeen pääsiäisen. Näin järkälemäisen kirjan kovakantisena jo aikaa sitten kaupoissa ja jostain syystä se kiehtoi. En ole lukenut Tarttia enkä tiennyt hittojakaan, mistä kirja kertoi. Kenties se oli siis kiehtova kansikuva. Kansikuvalla on kovasti merkitystä. Kuten viinin, joista en mitään tiedä, valitsen etiketin perusteella, valitsen kirjankin, joista en mitään tiedä, verrattain usein kannen perusteella. Kun kirja ilmestyi alkuvuodesta 2015 pokkarina, ostin sen Suomalaisesta kirjakaupasta heti. Hehkutin onneani pokkarista myyjättärelle ja hän pyysi kertomaan, kun kirja on luettu. Tässä kerron.

Kun avasin 893-sivuisen kirjan ja näin pienen tekstin, vedin hetken henkeä, enhän ole nopea lukija, tästä tulisi pitkä taival.

Onneksi avasin sen nyt uudestaan ottaakseni kuvaa, koska jäin lukemaan sitä alusta. Ensimmäinen kappale nivoikin jännästi teoksen yhteen, sulki ympyrän. Kun aloittelin urakkaani, alku tuntui jotenkin raskaalta. En tahtonut päästä mukaan tarinaan. Melko pitkän aikaa oletin kertojan olevan nainen. On hirvittävän vaikeaa muuttaa henkilön sukupuolta, olemusta, hiusten väriä, mitä tahansa piirrettä kesken kaiken, jos alkujaan on luonut kuvan mieleensä toisin. Olisin säästynyt vaivalta, jos olisin lukenut toiselta sivulta ajatuksella lauseen:

Hotellin henkilökunta liikkui ympäriinsä äänettömin askelin ja puhui vaimealla äänellä, ja heidän katseensa lipuivat ylitseni äänettömästi ikään kuin he eivät näkisi minua kunnolla, huoneen numero 27 MIESTÄ joka ei koskaan tullut alakertaan päivällä.

Alkuunsa kirja oli melkoisen hidastempoinen, jotenkin unenomainen. Tapahtui paljon, mutta silti jotenkin junnattiin paikoillaan. Oli vaikea tietää, onko aikaa kulunut viikko vai vuosi. Kirja kertoi teinipoika-Theosta, jonka maailma mullistui, joka joutui eroon äidistään. Se käsitteli nuoren ihmisen tuskaa tilanteessa, jollaisia tai jonka tapaisia maailmassa on monia. Se kuvasi hienosti nuoren miehen sisäistä taistelua ihmisten keskellä kuitenkin yksin. Se kuvasi elämää pääasiassa New Yorkissa, mutta jonkun vuoden myös muualla.

On kovin vaikea kertoa kirjasta mitään syvällistä paljastamatta sen juonta ja sitähän en halua tehdä. Kirjaa lukiessani mietin paljon aiheen kiinnostavuutta. Kirjassa edettiin yhtä juonta pääasiassa kronologisesti yhdessä ajassa (kerrallaan), monikerroksisuutta ei ollut. Päähenkilö oli koko ajan tapahtumissa mukana.

Kirjan nimi viittaa oikeaan hollantilaisen taidemaalarin Carel Fabritiuksen tauluun nimeltä Tikli. Maalausta analysoidaan kirjassa jonkin verran samoin kuin joitan muitakin teoksia, mikä on tällaiselle taideummikolle varsin kiintoisaa. Kuinka paljon sanomaa voi olla yhdessä pientä lintua esittävässä taulussa. Onko taiteilija itse ajatellut maalaavansa tarinaa vaiko vain maalannut kuvan linnusta? Siinä meille jälkipolville pohdittavaa. Siinä tulkittavaa ja ajateltavaa. Ymmärsin kirjaa lukiessani, että yksi ja sama taulu/valokuva/veistos/koru/mikätahansa tarkoittaa jokaiselle ihmiselle eri asioita. Kukin kokee ne tavallaan ja juuri se niissä on niin ainutlaatuista. Toiselle teos herättää vahvoja tunteita ja tunnelmia, pitkiä tarinoita, surua ja iloa, toiselle se on vain kuva linnusta. Mutta mitä se onkin, se sisätlää yhtäkaikki valtavan paljon, yksi pieni taulu. Se sitoo yhteen useiden sukupolvien ihmiset, joille tuo teos on merkinnyt jotain (tai ei mitään).

Mutta kuka tietää, mitä Fabritius tarkoitti? Hänen töitään on jäljellä niin vähän, että on vaikea arvata. Lintu katsoo meitä. Sitä ei ole ihannoitu eikä inhimillistetty. Se on selvästi lintu. Varuillaan, alistunut. Siinä ei ole opetusta eikä kertomusta. Siinä ei ole päättäväisyyttä. On vain kaksinainen kuilu: taiteilijan ja vangitun linnun välillä; hänen linnusta jättämänsä kuvan ja sen välillä miten me linnun kuvan monta sataa vuotta myöhemmin koemme.

Tikli oli kirjassa koko ajan läsnä, se vaikutti hurjasti päähenkilön elämään. Miten, se on luettava kirjasta.

Sen enempää kirjan henkilöitä esittelemättä mainitsen yhden. Theo tutustui nuorena miehenä ukrainalaisvenäläistaustaiseen, kanssaan saman ikäiseen Borikseen. Boris oli puhelias, oikukas, mutta uskollinen ystävä. Kirjan suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt hienon työn saadessaan Boriksen puheen kuulostamaan venäläisesti murtaen puhutulta englannilta kun kirjaa lukee suomeksi. Useammassa kohdassa oikein hämmästelin, mistä moinen mahtoi johtua. Mikä oli se lauserakenne, millä moinen efekti saatiin aikaan? En keksinyt.

Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2014. Palkinto myönnetään yhdysvaltalaiselle kirjalle, joka kuvaa elämää Yhdysvalloissa. Ja kyllä, sitä kirja kuvasi. Se oli pääasiassa aika matalavireinen ja vähän ahdistavakin kirja, ei kuitenkaan mitenkään pelottava eikä liioin jännittäväkään. Mietin pitkin urakkaani, että jääkö tästä mitään mieleen. Tiedän, ettei kirja olisi puolisoni mieleen, joten en sitä hänelle suosittele, mutta jostain kuitenkin kumpusi eilen reilun viidentoista minuutin monologi, jonka aikana kerroin hänelle kirjasta kaiken kerrottavan arvoisen. Se oli helppoa kirjan jäsentelyn suhteen ja samalla kun kerroin, tarina syveni itsellenikin. Huomasin, että ilmeisesti se olikin vaikuttava. Ilmeisesti se jäikin hyvin mieleen. Se ei tullut uniin, niinkuin illalla luetut kirjat toisinaan tulevat, mutta ajatuksiin se jäi. Hyvän kerronan tuntee siitä, että kuvat, paikat ja henkilöt piirtyvät mieleen. Hahmoja mielessäni on, samoin paikkoja. Pystyn yhdistämään paikkoihin tunnelmia ja palauttamaan kohtauksia mieleeni. Hyvähän se sitten oli.

Sängyn vieressä odottaa Jumalat juhlivat öisin… saa se hetken odottaa, nyt jotain muuta.

Kirjailija: Donna Tartt
Kirja: Tikli
Alkuperäinen teos: The Goldfinch (2013)
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-41085-1
Sivuja: 893
Kestäisikö toisen lukemisen: Joo, mutta ehkä lukisin vain kohdan sieltä, toisen täältä vähän vielä syventääkseni kokemusta.
Montako tähteä: ****

Muualla Tiklistä:
Yle Areena.
Ilselän blogi.
Kirsin kirjanurkka -blogi.
Hesari.