Azar kyyhötti pakettiauton aaltopeltilattialla selkä seinää vasten. Auto keikkui epätasaisella kadulla ja sai hänet heittelehtimään sinne tänne. Hän tarttui vapaalla kädellään johonkin joka tuntui kaiteelta. Toinen käsi lepäsi kovalla vatsakummulla, jonka kireys ja supistelu tekivät hengityksestä katkonaista, epäsäännöllistä. – – – Jokainen töyssy ja kuoppa lennätti hänet lapsi vatsassa kohti kattoa jäykkänä, kasvot kivusta irvessä. Silmille kietaistu side oli hiestä kostea.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa Teheranissa, Iranissa vuonna 1983, ei siis niin kovinkaan kauan aikaa sitten. Jakarandapuun lapset on ehkä ensimmäinen lukemani muslimeja käsittelevä kirja. Pääasiassa kaikki islamin uskoon ja muslimeihin liittyvä on vierasta ja siksi kirja avaakin silmiäni. Se opettaa, että islamin uskossa on monia tasoja. Ääriryhmät jäävät tässä kokonaan käsittelemättä, mutta silti huomaa, mikä hurja ero saman uskonnon sisällä on vanhoillisella ja liberaalimmalla näkemyksellä. Kaikki ei ole ollenkaan niin mustavalkoista, kuin olen kuvitellut. Kirjan henkilöt ovat toisinajattelijoita, joita ei tuolloin 80-luvulla kohdeltu kovin hyvin. Uskontoa ei alleviivata ollenkaan. Se on, mutta ei siten kuin olen kuvitellut se aina olevan.

Kirja kulkee pääasiassa kahdessa eri ajassa. Osa tapahtumista sijoittuu 2000-luvun alkupuolelle Italiaan ja Iraniin, myöhäisimmät hetket vain muutaman vuoden päähän nykypäivästä. Ja kas, tuolloinkin on toisinajattelijoita, jotka toistavat samaa mitä vanhempansa – eikä heitäkään, edelleenkään, katsota hyvällä.

Hankaluutta ymmärtämiseeni aiheuttavat vieraat nimet. En tiedä aina, onko kyse naisista vai miehistä. Ei sillä tässä kirjassa niinkään ole väliä, mutta joissain kohdissa se aiheuttaa hämmennystä ja sekaannuksia. Viimeinen kappale menee osaltani aika pahasti ohi, kun kuvittelen toisen henkilön sukupuolen väärin ja kesken kaiken tajuan olleeni väärässä. Sitten kun minä ryhdyn menestyskirjailijaksi, niin minä kaikkia ulkomaalaisia lukijoitani varten aion selittää, että kuka on kuka ja mikä on hänen suhteensa kehenkin.

Samoin minua pienesti häiritsee ulkomaan kieli käännetyissä kirjoissa. Se luo tunnelmaa jollain lailla joo, mutta jos sanomia tai sanoja ei ole suomennettu, se häiritsee. Kirjan tapahtumat on nähtävä ja kuultava ajatuksissaan. Ei kohtia monia ole, mutta joitakin kuitenkin.

Teksti on hienoa ja sujuvaa. Se on kuvailevaa, mutta ei takerru yksityiskohtiin. Se on kaunista ja sitä tekee mieli ahmia. Vaikken kasvoja juuri saakaan kuviteltua, niin tunnelmia ja maisemia kyllä. Ja sielunmaisemia. Monessa kohdassa törmään omiin ennakkoluuloihini ja joudun hämmästelemään, voiko elämä Iranissa olla (osittain) niinkin vapaata. Ei niin, että se sillä lailla vapaata olisi kuin meille eurooppalaisille, mutta verrattuna siihen, millainen on mielikuvani. Lisäksi kirjassa kuvataan suurta puolisoiden välistä rakkautta. Se on jotain, mitä en ole osannut jotenkin kuvitella. Ja se on lohdullista.

Leiriin alkoi vähitellen laskeutua kostea hiljaisuus, jonka rikkoivat vain äitien vaimeat äänet kun ne kuiskivat kehtolauluja lastensa korviin. Heidän kuiskeensa kieppui, tanssi ja sekoittui usvaan. Yksi toisensa jälkeen, perhe toisensa jälkeen joukko harveni, ihmiset pujahtivat peittojen alle katselemaan avaraa taivasta jossa tuikki muutama tähti, pilviä jotka leijuivat kaukaisuuteen viehkeästi kuin uniset merenneidot.
     Lapset laskivat tähtiä kunnes nukahtivat. Aikuiset katselivat yllään lipuvia pilviä ja pitivät toisiaan kädestä. Kukaan ei tiennyt, olisiko koti vielä pystyssä kun he seuraavana päivänä palaisivat kaupunkiin. Vai raunioina, säpäleinä, maan tasalla, tunnistamattomaksi muuttuneena.
     Yö hengitti heidän ympärillään eikä paljastanut mitään.

Rakkauden lisäksi käsitellään vankilassa oloa ja väkivaltaa. Sitä, miten ihmisiä vain viedäänn vankiloihin (ja tehdään edelleen), eikä omaiset saa mitään tietoja. Kuulustelut ovat täysin mielivaltaisia, eikä vastauksilla ole väliä. Jonain päivänä omaiset saavat viestin.

     Hän ei ollut enää missään.
     Pöydällä oli paperinpalanen. Ensin se oli vaiti. Myöhemmin se alkoi puhua. Kuolemasta, vaikkakin hiljaa.
     Heidän käskettiin kirjoittaa käsi vapisten:
     Minun miestäni ei ole enää missään.
     Minun vaimoani ei ole enää missään.
     Minun poikaani, minun tytärtäni ei ole enää missään.
     Sillä tavalla kuolema ojennettiin perheelle. Oli paperinpala ja pussi puolillaan elämän sirpaleita, ja pyydettiin kuittaus.

Kirjan kirjoittaja Sahar Delijani asuu puolisonsa kanssa Torinossa, on syntynyt 1983 vankilassa Teheranissa ja kasvanut Kaliforniassa. Kirja perustuu tositapahtumiin Delijanin vanhempien kokemusten pohjalta; aitoihin muistoihin heidän poliittisen aktivisminsa ja vankeutensa ajalta 1980-luvulla. Se siinä onkin niin raastavaa. Kirjassa ei mässäillä yksityiskohdilla, paljon jää oman mielikuvituksen varaan. Se kertoo muistoista, joita ei haluta muistaa, mutta jotka eivät unohdu. Se kertoo elämästä, joka ei mennyt kuten oli suunniteltu. Häpeästä kertoa omista juuristaan. Pelosta, kun ei voi luottaa kehenkään. Se kertoo toivosta ja epätoivosta. Jossain vaiheessa tulen ajatelleeksi, että miksi sitä haluaa lukea dystopiakirjallisuutta, jossa kuvataan yleensä varsin synkkiä tulevaisuudenkuvauksia. Joitakin lukemistani dystopioista voisi verrata tähänkin kirjaan sillä erotuksella, että tämä tarina on totta ja vieläpä tänäkin päivänä.

Kuinka elämmekään niin eri maailmoissa, vaikka samalla pallolla jokainen? Ravintolassa istuessa ei voi tietää, mitä viereisessä pöydässä istuva on kokenut. Kipu, tuska ja tunteet ovat kovin suhteellisia ja toiselle pieni asia on toiselle suuri. Italiaan jo nuorena paennut tapaa hiljattain Iranista paenneen poliittisen pakolaisen, joka kertoo kauheuksista, mitä 2011-vuonna on tapahtunut. Molemmat ovat keskustelusta järkyttyneitä ja uupuneita.

     Tuntuu kuin hänessä olisi kaksi ruumista. Toinen vääntelehtii ja rimpuilee, toinen makaa hiljaa paikoillaan. Kumpikin maailma (Italia ja Iran) saa toisen näyttämään mahdottomalta, kaukaiselta, eri todellisuudelta.
     Pöydästä heidän takaansa kantautuu keskustelunpätkiä kissasta, joka karkasi sen jälkeen kun oli käytetty eläinlääkärillä. Omistaja puhuu valittavalla äänellä. Hän pelkää, ettei kissa tule takaisin. Se on menettänyt luottamuksensa häneen eikä enää yhdistä häntä ruokaan ja turvaan, vaan traumaattiseen kokemukseen eläinlääkärin vastaanotolla. Keskustelu katkeaa kännykän pirahdukseen.

Jakarandapuun lapset jää mieleen moneksi päiväksi ja laittaa todella miettimään. Kirjan lukee melko nopeasti. Se on aihepiiriltään rankka, mutta ei se ainoastaan epätoivoinen ole. Toivoakin on. Toisaalta historia toistaa itseään, näin lyhytkin historia, toisaalta taas uusi sukupolvi voi saada jotain muutosta aikaan, vaikka helppoa se ei ole. Muutos tapahtuu hitaasti, mutta tämän tarinan perusteella se kuitenkin tapahtuu.

Kirjailija: Sahar Delijani
Kirja: Jakarandapuun lapset
Alkuperäinen teos: Children of the Jacaranda Tree (2013)
Kustantaja: WSOY
ISBN: 978-951-0-39806-7
Sivuja: 285
Kestäisikö toisen lukemisen: Ehdottomasti, syventäisi kokemusta.
Montako tähteä: ****+

Muuta luettavaa aiheesta:
Hesarin juttu Sahar Delijanista ja kirjasta.
Hyllytontun blogi.
Kirjapolkuni-blogi.
Leena Lumin blogi.