Lapsilla hiihtoloma ja silleen. Kaikkea ohjelmaa on kaupungissa ja tolleen. Yhtenä ohjelmana oli eilen tiistaina Satu Sopasen ja Tampere Filharmonian kamariorkesterin yhteiskonsertti ”Tahtipuikon metsästys”. Pienellä varauksella omituisin odotuksin menin sinne kera perheen.

Konsertti oli suunnattu lapsille, luonnollisestikin. Lapsen lippu maksoi alle kympin, aikuisten yli kympin. Kokoonpanomme oli kaksi aikuista ja yksi lapsi, joista yksi onneksi ihan tykkäsi, kaksi kokivat pääasiassa myötähäpeää ja mahakipua. Konsertti oli ylipirteä, niinkuin odottaa saattoi. Tarina oli vähän kökkö, mutta sentään lapset osallistuivat. Parasta antia olivat Sibeliuksen, Bachin ja Mozartin sävelet, joita orkesteri niin kauniisti soitti. Ja avustaja, joka joutui parvella kiipeämään kolmelle tuolille laskiessaan siiman avulla tahtipuikkoa (=PUUKEPPIÄ, miksi???) lavalle sekä ennen kaikkea opetusohjelma lapsen kasvattamisesta. Lavalla ja lavan reunalla nimittäin hyöri yksi alamittainen, jota huoltaja kävi vähän väliä poimimassa lavalta pois, mutta jonne alamittainen aina kapusi uudestaan. Se on hienoa katsottavaa kun aikuinen ei saa ehkä neljän vanhaa (ja itseään?) käyttäytymään sen vertaa, ettei huomio itse ohjelmasta siirtyisi siihen jännitykseen, lähteekö lapsi juoksemaan lavalle vai pysyykö reunassa.

En tiedä, onko vika katsojassa eli minussa (ja aikuisseuralaisessa), mutta en pysty heittäytymään. En pysty iloisesti rapsuttelemaan itseäni laulun tahdissa, en leikkimään sadepisaraa (vaikka se olikin esityksen aatelia ollen Sibeliuksen kappale) enkä eläytymään nuken hepsankeikkaan, joka laulaa ”yksi, käksi…”. Minusta konsertti oli kolmen vartin kärsimysnäytelmä, mutta olen varmastikin vähemmistössä. Konsertti taisi olla loppuunmyyty. Emminä pahalla, minä vaan hämmästelen niin montaa asiaa koko kokonaisuudessa.

Vertaisin konserttia mielelläni Mio, poikani Mio -esitykseen, joka Tampere-Talossa viime syksynä vedettiin. Ei ollut täyttä salia, vaikka oli koko orkesteri koossa ja esitys oli aivan hillitön. Oli tosin iso sali, kun Sopasella oli pieni. Siinä oli hieno musiikki ja hieno esitys. Hengästyttävä, mutta hyvällä tavalla. Siinä oli kulttuuriantia, jota tahtoisin lapselleni tarjota toistekin.

Käsi pystyyn sinä aikuinen ihminen, joka ihan oikeasti koit vilpittömästi valtavia ilon ja oivalluksen hetkiä Tahtipuikko-konsertissa! Olenko vain äkäinen, kyyninen vanaha ihiminen, kun en saanut siitä mitään irti? Tai sain kai: kokemuksen.

Mietimme konsertin jälkeen seuralaisen kanssa, että mielummin menemme johonkin Tampere Filharmonian aikuisten konserttiin lapsen kanssa, jolloin kaikki meistä saavat siitä jotain. Tällä kerralla ainoastaan lapsi sai. Hyvä toki että edes hän, mutta ei hänkään nyt mitenkään liekeissä ollut. Sitten kun minä perustan konserttitalon tai teatterin tai elämyspuiston, niin minä teen sillä lailla, että lapsen lippu maksaa 30 euroa ja siihen pääsee aikuinen tai kaksi ilmaiseksi mukaan. Kas on kurjaa, että ne, jotka saavat vähiten, maksavat eniten.