Häpeällistä, mutta totta, koulussa torkuttujen historian tuntien jäljiltä oman maan historia ei ole liian hyvin mielessä. Siksi olikin varsin avartavaa nähdä sotalapsista kertova, tositapahtumiin perustuva Kainon laulu TTT:llä.

Teatterin taiteellinen johtaja, Kainon laulun ohjaaja Maarit Pyökäri valitsi näytelmän ohjelmistoon, koska oli nähnyt sen parikymmentä vuotta sitten ruotsalaisena, tunnin mittaisena lastennäytelmänä ja koska sen aihepiiri oli hänelle hänen karjalaisten sukujuurtensa vuoksi läheinen. TTT:lle näytelmä on päivitetty aikuisten versioksi ja onkin todella vaikea kuvitella sitä lastennäytelmänä.

Yllättäen näytelmä alkaa ruotsalaisesta päiväkodista tänä päivänä. Siis tässä ajassa. Katariina kahdella iillä (Miia Selin) vastaanottaa maahanmuuttajien lapsia päiväkotiin. Kohtaus tuntuu irralliselta ja erikoiselta, kunnes päästään siihen, että Katariinan äiti on tullut aikoinaan sotalapsena Ruotsiin. Siitä leikkaus menneeseen, Kaino Kotirannan, kahden veljen ja vanhempien kotiin Karjalaan. Tarina voi alkaa.

Nyt sen alun ymmärtääkin ihan erilailla. Se antaa hienon perspektiivin näytelmälle. Teatteriseuran kanssa jälkikäteen puituna eroakin toki on. Suomesta lähetettiin lapset pois kun miehet jäivät puolustamaan ja naiset pitämään huolta lopusta Suomesta. Nykyään niin Ruotsiin kuin Suomeenkin tulee kokonaisia perhekuntia, tulee lapsia tosin yksinäänkin. Mutta kaiken kaikkiaan, kyllä, eroahan siinä on.

Kun Kaino ja ja veljet lähetetään laivalla Ruotsiin, ei itkua voi pidätellä. Kun äiti sanoo 6-vuotiaalle, että pidä veljistäsi huolta ja jää rannalle vilkuttamaan, ainakin pienten lasten vanhemmat tuntevat viillon sydämissään. Kuinka 6-vuotias voidaan lähettää vieraaseen maahan ja kuinka siitä voi selviytyä? Sattuu likkaa, jos asiaa ajattelee enemmän.

Ei tännekään voinut jäädä. Ruoaksi oli  perunaa ja lanttua niin kauan kuin oli, sitten ei oikein enää sitäkään. On täysin mahdotonta nykyihmisen moista kuvitella. Saamme olla Ruotsille ja ruotsalaisille kiitollisia, että ottivat sotalapset vastaan ja auttoivat. Vaan on kolikolla kääntöpuolikin. Juna kulki ympäri Ruotsin maata ja näteimmät valkattiin joukosta pois ensimmäisinä. Eivät kaikki lapset päässeet hyviin perheisiin. Ei ollut Kainolle ja veljillekään helppoa löytää  paikkaa, johon olisivat kaikki mahtuneet. Löytyi kuitenkin. Toiset lapset saivat rakastavan kodin, toiset joutuivat piioiksi ja siivoojiiksi. Kainoa ja veljiäkin kohdeltiin hyvin erilailla. Jotkut integroituivat hyvin Ruotsiin, jotkut eivät tunteneet sitä kodikseen. Tilanne oli varmasti niin aikuisille kuin lapsillekin hyvin ristiriitainen.

Kainon Ruotsissa viettämä aika jää näytelmässä epäselväksi. Kun lapset lähetetään Ruotsiin, on äiti raskaana, ihan aluillaan kai. Kun Kaino palaa Suomeen, hän ei osaa enää suomea, mutta äidillä on vasta pieni vauva kärryissään. Voihan olla, ettei kyseessä ole se sama vauva, mutta aikajanan hahmottamista se hieman häiritsee. Missään vaiheessa ei puhuta vuosista eikä sillä lailla vuosiluvuistakaan, että niistä jotain voisi päätellä.

Näytelmän loppu, no sen olisi voinut tehdä toisinkin. Teatteriseuran mielestä se oli varsinainen antikliimaksi, en minäkään siitä pitänyt. Kun nykyisyydestä lähdetään, on nykyisyyteen palattavakin, mutta vähempikin riittäisi, sanon nyt vaikka näin.

Rooleja näytelmässä on paljon, näyttelijöitä vähän. Sama näyttelijä useassa roolissa on pieni riski, mutta toimii tässä ihan hienosti. Välillä on vähän vaikea tajuta, puhutaanko nyt suomea vai ruotsia ja ymmärretäänkö sitä vai ei, mutta pääasiassa sekin hoituu mallikkaasti. Pääosin kaikki näyttelijät sopivat rooleihinsa mainiosti.

On aina vähän vaivaannuttavaa, kun aikuiset esittävät lapsia, niin tässäkin. Kuitenkin on huomattava, ettei tällaista näytelmää voisi lapsinäyttelijöillä esittääkään. Ei ainakaan Suomessa. Ehkä se olisi jo liikaa. Petra Ahola esittää Kainoa ihan hyvin, mutta Samuli Muje, voi sentään. Hän esittää ymmärtääkseni noin kuuden vanhaa poikalasta. Hänen elekielensä ja käytöksensä antaa kuitenkin ymmärtää hänet paljon nuoremmaksi ja kun aikuinen esittää vauvaa, se alkaa olla makaaberia. Tosin Muje on kuten missä tahansa roolissa. Ainoan kerran lukuisista rooleista, jolloin olen hänet lavalla nähnyt, hän oli Hiljaisissa silloissa vähän rauhallisempi ja tavallisempi. Yleensä sekä minun että teatteriseuran hartiat lysähtävät kun Muje saapuu ensimmäisen kerran lavalle. Hänen roolinsa on aina niin ennalta-arvattava. On harmi, että monet näyttelijät jämähtävät täysin yhteen tyyliin ja vetävät samalla kaavalla läpi roolin kuin roolin. Haluaisimpa nähdä Samuli Mujeen jossain vakavahenkisessä naistenmiehen roolissa, jossa hän ei kertaakaan sortuisi normaaleihin maneereihinsa, ei esittäisi vauvaa, vajaata eikä kännistä. Hänen suorituksensa Ihmisellisessä miehessä kuulemani mukaan lähentelee Hiljaisten siltojen suoritusta, täytyypä nähdä.

Lavastus on melko minimalistista, mutta aikaan sopivaan. Koko näyttämö on käytössä ja muuntautuu hyvin niin karjalaiseksi kodiksi kuin ruotsalaiseksi kansankodiksikin. Näyttämötekniikkaa ja valoja hyödynnetään hienosti. Usein valitan siitä, että äänet ovat liian kovalla, tässä toivoisin niitä jopa lisää ainakin pommikonekohtaukseen, koska se visuaalisesti on hyvin vaikuttava.

Jos muutamat epäkohdat pystyy jättämään huomiotta, on näytelmä erittäin hyvä. Katsomossa oli valitettavan vähän yleisöä. Minusta tässä olisi näytelmä, jota pitäisi lukiolaisten tulla katsomaan. Eikä se meille vanhemmillekaan huonoa tee. Vielä on niitä, joilta sotalapsista ja siitä ajasta kysellä. Aina vastauksia ei kuitenkaan saa, joten ehkä näytelmä sinällään valottaa sitä osaa kansamme historiasta. Hieno näytelmä, suosittelen!

Kenen: Urban Lindh ja Kati Kaartinen
Mikä: Kainon laulu
Missä: Tampereen Työväen Teatteri, Päänäyttämö
Keitä siinä oli: Petra Ahola, Jari Ahola, Kristiina Hakovirta, Pentti Helin, Jari Leppänen, Samuli Muje, Miia Selin
Kuka ohjasi: Maarit Pyökäri
Tykkäsinkö: Kyllä, näytelmä oli vaikuttava ja tunteisiin vetoava.
Menisinkö uudestaan: Menisin.